Positiivisen psykologian vuosikymmenet ja valoisa tulevaisuus
Positiivinen psykologia ja minä – nuoruusvuodet ja rakastuminen
Olen ollut koko elämäni poikkeuksellisen kiinnostunut siitä, miten tätä elämää pitäisi elää niin, että elämä olisi enemmän onnellista kuin onnetonta. Kun Martin Seligmanin kirja Aito Onnellisuus ilmestyi suomeksi vuonna 2004, olin 25-vuotias kirkasotsainen valtiotieteiden opiskelija ja 4-vuotiaan nuori eronnut äiti. Rakastuin positiiviseen psykologiaan välittömästi ja ehdottomasti. Salamarakkauteni uuteen hyvinvointia, onnellisuutta ja inhimillistä kukoistusta tutkivaan tieteenalaan oli kenties sekä ikäni että herkästi innostuvan luonteeni puolesta odotettavissa
Päädyin vuonna 2000 opiskelemaan lukioaikaisen ensirakkauteni psykologian sijaan yliopistoon maailmanpolitiikkaa. Valinta oli yhdistelmä maailmanparantaja sielun paloa ja sen tosiasian hyväksymistä, että psykologian tutkinto kuulosti siihen maailman aikaan varmalta polulta kliinisen masennuksen syliin. Nuorena päämääränäni oli suunnata töihin Yhdistyneiden Kansakuntien palvelukseen poistamaan kärsimys, sodat ja nälänhätä maailmasta. Tässä valossa on kenties ymmärrettävää, kuinka päätä pahkaa rakastuin positiiviseen psykologiaan. Tieteenalaan, jonka tavoitteena oli tutkia inhimillistä kukoistusta, onnellisuutta ja hyvää elämää.
Rakkauteni positiiviseen psykologiaan muuttui vuosi vuodelta intohimoisemmaksi. Luin aivan kaiken, mitä käsiini sain tämän uuden tieteenalan tähdiltä. Barbara Fredrickson, Sonja Lyubomirsky, Martin Seligman, Christopher Peterson, Mihály Csíkszentmihályi, Ed Diener, Edward Deci ja Richard Ryan sekä monet muut julkaisivat tutkimuksia ja kirjoja, joita lukiessani tuntui, että vihdoinkin tieteessä pohdittiin aidosti hyvän elämän näkökulmasta merkityksellisiä kysymyksiä. Uusi positiivisen psykologian tutkimussuuntaus oli sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana niin ”hot”, että yliopistojen luentosalit maailmalla pursuilivat, kun opiskelijat ryntäsivät uuden onnellisuustieteen kursseille.
Myös markkinatalous haistoi nopeasti onnellisuustutkimuksen kaupallisen potentiaalin, mikä selitti osaltaan skeptisyyttä ja epäluuloisuutta, jota positiivisen psykologian tutkimus sai osakseen. Tosiuskovaisen silmissä positiivinen psykologia oli silti pelkkää hyvää ja kaunista. Minä huokailin onnesta vuonna 2014 Helsingin yliopiston järjestämässä ensimmäisessä positiivisen psykologian luentosarjassa, jossa luennoivat mm. Lotta Uusitalo, Frank Martela ja moni muu positiivisen psykologian tutkimukseen perehtynyt tutkija eri tiedekunnista. Toki olin törmännyt moniin käsiteltäviin teemoihin jo filosofian, humanistisen psykologian ja organisaatiopsykologian opinnoissa, mutta positiivisen psykologian innostavassa nosteessa oli jotain aivan erityistä.
Muistan edelleen, miten harmissani olin siitä, kuinka penseästi ja ynseästi suomalainen lehdistö ja osittain myös akateeminen yhteisö tuntui suhtautuvan tähän omasta mielestäni taivaat aukaisevaan hyvän elämän salaisuudet paljastavaan tieteenalaan. Jos positiivisesta psykologiasta jotain kirjoitettiin, viimeistään toisessa kappaleessa varoiteltiin liiallisen optimismin ja positiivisuuden suurista vaaroista. Minun oli hyvin vaikeaa käsittää, miksi tämä itselleni niin suurta inspiraatiota herättävä tutkimussuuntaus aiheutti suorastaan vihamielisen torjuvia vastareaktioita. Itseäni harmitti suuresti nähdä klikkiotsikoita siitä, kuinka ”onnellisuuden tavoittelu tekee onnettomaksi”, jota moni ei vaivautunut edes klikkaamaan auki ja lukemaan.
Toinen oma ärsytyksen kestoaihe positiivisen psykologian käsittelyssä Suomessa on toksisen positiivisuuden vaarojen nostaminen esille positiivisen psykologian tutkimuksen yhteydessä. Huomasin useamman kerran saavani herneen t-o-d-e-l-l-a syvälle omaan nenääni, kun törmäsin taas yhteen kauhistelevaan lehtijuttuun siitä, kuinka liiallinen positiivisuus voi johtaa haitalliseen, ”myrkylliseen” eli toksiseen positiivisuuteen tai kuinka on suorastaan vaarallista pyrkiä olemaan positiivinen. Onneksi meitä suomalaisia varoitellaan näistä suurista myönteisyyden sudenkuopista aktiivisesti korkean kolesterolin ja sokerin syönnin rinnalla. Ehkäpä liian siirappinen ja aurinkoinen asenne yhdistettynä korkeaan verensokeriin veisi meidät kaikki mennessään, mene ja tiedä.
Niin kuin kaikissa pitkissä suhteissa, tässäkin rakkaussuhteessa on tapahtunut kahdessa vuosikymmenessä paljon. Me olemme molemmat kasvaneet ja muuttuneet. Emme ole enää kumpikaan niin nuoria tai naiiveja, kuin noina huumaavan ihanina 2000-luvun alkuvuosina. Haluan ajatella, että minä ja rakkauteni positiivinen psykologia olemme molemmat kypsyneet ja kehittyneet. Ja että meistä on tullut yhdessä sen seurauksena parempia ja viisaampia. Rakkaudessa pitää tietenkin aina ottaa huomioon vahvistusharha, koska usein omaa rakkauden kohdetta ei näe täysin objektiivisessa valossa edes vuosikymmenten jälkeen. Ja hyvä niin, sillä rakkaus saa antamaan anteeksi toisen pienet virheet ja puutteet sekä uskomaan yhteiseen hyvään tulevaisuuteen.
Positiivisen psykologian ensimmäiset aallot ja vuosikymmenet
Positiivisen psykologian tutkimus on kehittynyt kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana aalloissa ja kehittynyt sekä kasvanut tieteeseen erottamattomana osana kuuluvan rakentavan ja joskus repivän kritiikin paineessa. Olen joskus kokenut tämän kritiikin tarkoituksellisen pahantahtoisena, mutta nyt jälkiviisauden lämmössä näen, että ensimmäisten vuosien hurmahenki, jossa positiivisen psykologian tulevaisuutta muotoiltiin länsimaisen pohjoisamerikkalaisen hyvin rahoitetun elitistisen kerhon toimesta koskemaan koko ihmiskuntaa, on saattanut sortua muutamiin ylilyönteihin tutkimustulosten tulkinnassa ja aliedustukseen esimerkiksi kulttuuristen ja kansallisten arvojen sekä vähemmistönäkökulmien huomioimisessa (Ks. esim: Wong, 2017).
Ensimmäistä positiivisen psykologian tutkimusaaltoa on kutsuttu positiivisuuden ja onnellisuuden aalloksi termillä ”positivity”. Tästä onnellisuustutkimuksen ”happiologyn” ikeestä ovat ensimmäisenä halunneet irrottautua positiivisen psykologian tutkijat itse nopeasti alkuvuosien hypetyksen jälkeen. Päätin itsekin kaivaa toksiseen positiivisuuden pinnallista käsittelyä koskevan herneen nenästäni ja syvennyin aiheeseen tarkemmin ja perusteellisemmin viime talvena luennolla ja podcastissa, joissa pohdin haitallisen negatiivisuuden ja haitallisen positiivisuuden teemoja suhteessa positiivisen psykologian tutkimukseen ja soveltamiseen. Lyhyesti niin sanottu haitallinen toksinen positiivisuus on suurimaksi osaksi tomppelia tunne- ja vuorovaikutustaitojen puutetta, eikä sillä ole juurikaan mitään tekemistä positiivisen psykologian tieteen ja tutkimuksen kanssa.
Toinen positiivisen psykologian aalto kasvoi tarpeesta syventää ensimmäisen aallon länsimaisen yksilökeskeistä onnellisuusnäkökulmaa sekä sisällyttää tutkimukseen myös elämän synkemmät sävyt ja kokonainen ihmisyys. Positiivisen psykologian nuoremman polven tutkijat Todd Kashdan, Robert Biswash-Diener, (Ed Dienerin poika) sekä University of East-Londonissa silloin opettajina ja tutkijoina toimineet Itai Ivtzan, Tim Lomas, Kate Hefferon ja Piers Worth julkaisivat tutkimuksia ja kirjoja, jotka tarttuivat inhimillisen elämän pimeämpiin ja synkempiin teemoihin, kuten negatiivisten tunteiden ja vaikeiden elämänkokemusten tärkeyteen ja merkitykseen.
Itselleni on aina ollut sanomattakin selvää, että positiivisessa psykologiassa EI ole tarkoitus sivuuttaa vaikeuksia tai haasteita, vaan nimenomaan tutkia kaikkea sitä, mikä vaikuttaa edistävästi eli positiivisesti ihmisen hyvinvointiin. Puolisolle tiuskimisen ei edelleenkään ole tutkimuksissa osoitettu edistävän onnellista parisuhdetta, kun taas ystävällisyys puolison suuntaan edistää useiden tutkimusten mukaan hyvää parisuhdetta. Silti, iltalehden paneelissa on ehditty jo vetää johtopäätös, että positiivisen psykologian mukaan KAIKKIEN pitää olla KOKO AJAN vain ja ainoastaan positiivisia. Huokaus ja silmien pyörittelyä.
Yksi oma lempilauseeni Kashdanin ja Biswas-Dienerin fantastisesta kirjasta The Power of Negative Emotion (2015) määritteli uuden positiivisen psykologian tutkimuksen tavoitteeksi siirtyä tutkimuksessa onnellisuudesta kohti kokonaisvaltaisempaan näkökulmaan hyvästä elämästä – ”From Happiness to Wholeness”. Kirjassa Second Wave Positive Psychology – Embracing The Dark Side of Life toisen aallon lanseeranneet tutkijat Ivtzan, Lomas, Hefferon ja Worth syventyvät merkityksellisyyden, kärsimyksen, myötätunnon, kuolevaisuuden ja henkisyyden teemoihin. Tämä positiivisen psykologian syventyminen kokonaisvaltaisempaan ja kattavampaan hyvän elämän ymmärryksen tutkimukseen oli ehdottoman kaivattu ja tärkeä positiivisen psykologian tutkimusperinteen suunta.
Kolmannen aallon yhteen tuova ja uutta rakentava voima
Kaikissa pitkissä suhteissa tulee kenties eteen kausia, kun itse alkaa hieman kyllästyä toiseen ja toivoa, että suhteeseen tulisi jotain uutta ja innostavaa. Näin kävi myös minulle positiivisen psykologian kanssa. Huomasin, että aloin jo hieman kyllästyä puhumaan luonteenvahvuuksista, kiitollisuudesta metatutkimuksin vahvistettuna onnellisuuspillerinä, myönteisten tunteiden hyvinvointia rakentavasta ja laajentavasta kyvystä ja hyvien ihmissuhteiden mullistavasta tärkeydestä terveydelle ja hyvinvoinnille ja jopa ihmeellisistä jaetuista rakkauden mikrohetkistä.
Sitten se tapahtui. Törmäsin positiivisen psykologian kolmanteen tutkimusaaltoon juuri oikealla hetkellä. Uuteen näkökulmaan, jonka tiesin olevan juuri se, mitä olin etsinyt ja kaivannut ja johon salaa toivon itsekin voivani omalla väitöskirjallani osallistua. Siinä missä positiivisen psykologian ensimmäinen aalto keskittyi tasapainottamaan perinteisen psykologian häiriökeskeistä tutkimusnäkökulmaa tuomalla inhimillisen eheyden ja hyvinvoinnin tutkimuksen keskiöön ja toinen aalto pyrki syventämään tätä edelleen yksilökeskeistä näkökulmaa, tuo kolmas aalto vihdoin monimutkaisuuden, systeemisyden, inklusiivisuuden, tasa-arvon ja yhteiskunnalliset sekä maailmanpoliittiset kysymykset mukaan positiivisen psykologian tutkimukseen.
Voitte kuvitella, millaisia riemunkiljahduksia kaikui lukiessani Tim Lomasin ja kumppaneiden artikkelia positiivisen psykologian kolmannesta aallosta, jonka he nimeävät termillä ”complexity”, monimutkaisuus tai systeeminen monimuotoisuus. Lomas ja kumppanit kiteyttävät kolmannen aallon positiivisen psykologian tavoitteen “from wholeness to togetherness”, eli vapaasti kääntäen yksilön eheydestä ihmisten yhteyteen. Kuinka huikea tavoite pyrkiä hyvinvoivan yksilön tutkimuksesta kohti yhteistä, meitä ja yhteisöllistä sekä yhteiskunnallista kukoistusta?
Oman väitöskirjani tavoitteena on selvittää positiivisen psykologian instituutioiden tutkimukseen ja yhteiskuntatieteeseen sekä kasvatustieteeseen tukeutuen, millainen koulu rakentaa hyvää tulevaisuuden yhteiskuntaa. Työni positiivisen pedagogiikan parissa on vuosien aikana näyttänyt monin tavoin, miten monimutkainen ja moniulotteinen instituutio koulu on. Ja ennen kaikkea, miten hieno ja rakenteellista hyvinvointia tuottava instituutio nimenomaan suomalainen koulu on. Sillä koulussa ja yhteiskunnassa jos jossakin on nimenomaan kyse siitä, kuinka voimme kukoistaa yhdessä – yksilöinä, yhteisönä ja yhteiskuntana!
Kyllä, olen jälleen innostunut, nyt tiedän varmasti, että olen oikealla polulla. Rakkauteni hyvän elämän tiedettä kohtaan voi paremmin kuin koskaan. En nuorena tiennyt, että pitkässä suhteessa on mahdollista rakastua uudelleen, mutta niin siinä vain kävi. Minä ja positiivinen psykologia olemme nykyään yhdessä onnellisempia kuin koskaan aikaisemmin. Rakkautemme on syventynyt entisestään, se kukoistaa ja voi hyvin. Ja kyllä, rakkaudella, sitoutumisella, sinnikkyydellä ja optimismilla on ollut paljonkin tekemistä tämän tarinan onnellisen nykytilan kanssa. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, mutta parantumattomana optimistina ennustan meille onnellista loppuelämää yhdessä!
