Yhteenkuuluvuuden tunne on yksi ihmisen perustarpeista. Apinoita tutkittaessa havaittiin, että mitä isompi oli niiden kirppujen irrottamisryhmä, ”sukimisryhmä”, sitä älykkäämpiä nämä olivat. Sama pätee ihmisillä: sosiaalisuus vähentää muun muassa muistisairauksien riskiä ja älyn rappeutumista. Yhteisöllisyydellä on toki muitakin vaikutuksia kuten elämäntyytyväisyyden ja terveyden edistäminen.
Yhteisöllisyys on valitettavasti vähentynyt työpaikoilla viime vuosina. Korona ajoi valtaosan etätyöhön pystyvistä ihmisistä kotitoimistoihin – ja jättikin heidät sinne. Miltei puolet suomalaisista teki viime vuonna etätöitä ainakin silloin tällöin (Tilastokeskuksen työvoimatutkimus). Peräti 24 % teki vähintään puolet työajasta kotonaan tai jossain muussa paikassa viime vuonna. Kysymys ei kuitenkaan ole vain kotona työskentelystä, sillä nykyään työtä tehdään kulkuneuvoissa, kahviloissa ja mökeillä. Niinpä on alettu puhua hybridityöstä.
Hybridityössä mahdollisuus vaikuttaa oman työnsä ajoittamiseen kasvaa ja tuo siten arkeen joustavuutta. Sen on todettu lisäävän työn tuottavuuttakin, mikä todennäköisesti johtuu päivän jatkamisesta ja työn intensiivisyydestä. Pahimmillaan se voi kuitenkin vähentää hyvinvointia ja lisätä eristyneisyyttä. Erityisesti paljon etätyötä tehneiden yksin asuvien työhyvinvointi on heikentynyt, mikä viittaa ihmiskontaktien tärkeyteen myös etätyössä.
Yksintyöskentely tylsistyttää
Korona lisäsi myös tylsistymistä työssä Työterveyslaitoksen seurantatutkimuksissa. Tylsistyminen on yhtä vakava työuupumuksen riski kuin työn kuormittavuuskin. Aiemmin se on ollut harvinaista. Lukuisten luentojeni joukosta muistan vain yhden kerran stressin syistä puhuessa, jolloin johtoryhmän miesjäsen kertoi rohkeasti olevansa tylsistynyt. Miksikö? Hänellä ei ollut järkevää tekemistä. Toimistusjohtaja lupasi välittömästi järjestää sitä hänelle. Tällöin syy oli kuitenkin muu kuin yksintyöskentely.
Miksi etätyö tylsistyttää? Siitä puuttuu sosiaalinen kanssakäyminen, kohtaaminen. Etäpalavereissa edetään useimmiten asialistan mukaan ilman epävirallisia höpinöitä. Kamerat pitää yleensä sulkea yhteysongelmien vuoksi, joten viestintä kapeutuu. Kahvipöytäkeskustelujen ja muidenkin spontaanien kohtaamisten puute kuristaa luovuuttakin.
Ihmisillä on perustavaa laatua oleva tarve olla yhdessä muiden kanssa ja muodostaa ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. Näiden tarpeiden täyttyminen koetaan positiiviseksi. Yhteys syntyy katsekontaktista. Ilman sitä toinen tuntuu etäiseltä, hänestä ei saa otetta ja vuorovaikutus ei ota sujuakseen. Jos sen sijaan toinen vastaa katseeseen, tuntee pääsevänsä lähelle toista, saa hänen ajatuksistaan kiinni, ja keskustelu etenee luontevasti.
Vastaavasti ohi katsominen saa aikaan ulkopuolelle jäämisen, porukasta poissulkemisen tunteen. Se voi aiheuttaa sosiaalista kipua, joka on yhtä voimakasta kuin fyysinen kipu. Seurauksena voi olla joko passivoituminen, mikä voi ilmetä masennuksena, tai aggressiivisuus, hyökkääminen. Näin haaskaamme valtavasti niukkoja resursseja.
Me-henkeä arjen konstein
Esihenkilöt yrittävät nyt houkutella työntekijöitään työpaikoille, koska monet ovat jämähtäneet koteihinsa. Jokaisella työpaikalla pitäisi pohtia uusia keinoja yhteisöllisyyden edistämiseksi. Tässä muutamia vinkkejä.
Yhteiset toimistopäivät, jolloin jokainen on tavattavissa työpaikalla. Se edistää myös sellaisten työntekijöiden hyvinvointia, jotka eivät pysty tekemään hybridityötä.
Esitellään säännöllisesti uudet työntekijät, mikseipä vanhatkin. Ei vain ammatillisesti, vaan vapaasti harrastuksista ja läheisistäkin kertoen. Mitä paremmin tunnemme toisemme, sitä helpompi meidän on ottaa yhteyttä. Lisäksi sallimme tällöin paremmin ongelmakäyttäytymisenkin, koska ymmärrämme taustoja. Vanha sanonta, työkaveria ei tarvitse rakastaa, mutta hänen kanssaan on tultava toimeen, viskataan samalla romukoppaan. Ei tarvitse välttämättä, mutta rakastaminen lisää hyvinvointia.
Pidetään kamerat auki etäpalavereissa, jolloin voimme nähdä toisemme. Tai vähintäänkin kysellään aluksi kuulumiset kameroin. Ilmeiden ja eleiden näkeminen monipuolistaa vuorovaikutusta ja vähentää väärinymmärryksen riskiä.
Ylläpidetään sukimisryhmiä: juodaan yhdessä kahvit, kävellään metsässä kuulokkeiden kanssa lounasaikana kertoen kuulumiset ja juhlitaan yhdessä onnistumisia. Eilen kuulin ihanan esityksen työpaikalta, jossa järjestettiin myös viinizoomeja iltaisin. Alkoholia ei tarvinnut juoda, mutta jokaisella oli jotain mukissaan.
Luodaan hyvien tekojen, kiitoksen, tähtihetkien ja ilonaiheiden virtuaalinen tai fyysinen ”purkki”, jota jokainen työyhteisön jäsen voi kartuttaa. Säilötyt tähtihetket voidaan nostaa esille pahan paikan tullen, mikä edistää jaksamista tutkimusten mukaan.
Lapsenlapseni, silloin 5-vuotias esikoululainen, halusi näyttää minulle portfolionsa. Siinä oli kuva hyvien tekojen lasipurkista, johon sai laittaa tammenterhoja, kun oli tehnyt ystävällisen teon. Kastanjoita ansaittiin, kun koko ryhmä oli tehnyt jotain onnistuneesti yhdessä. Kysyin, mitä teette, kun purkki on täynnä? Pidämme palaverin, jossa päätämme siitä. Yleensä leikimme jotain kivaa yhdessä, hän vastasi. Meillä on siis toivoa, että tulevaisuudessa lapset osaavat kiinnittää huomiota hyvään meitä paremmin.
Pidetään välillä myös hernehetkiä tai valitusvartteja ongelmien esille nostamiseksi. Tällöin on lupa kaivella nenästään turvallisesti kaikki työniloa syövät huolenaiheet. Sen jälkeen ratkotaan niitä yhdessä.
Esihenkilö, soita silloin tällöin kyselläksesi kuulumisia ja jaksamista hybridityötä tekevältä. Työntekijä, kilauta esihenkilöllesi ja kollegoillesi, et vain tukea saadaksesi vaan myös onnistumisista kertoaksesi.
Tähän blogikirjoitukseen minut viritti Helsingin Sanomien artikkeli, jossa haastateltiin Matti Vartiaista. Kiitos, Matti!
