Ladullani toivon hopeareunukset

Hiihdän rannansuuntaisesti. Jää pettää yhtäkkiä. Ei voi olla totta, minä putosin! Huudan apua, mutta ketään ei ole mailla halmeilla. Ei kannata haaskata voimia huutamiseen, ajattelen. Siispä alan ponnistella ihan vaistomaisesti kyynärpäilläni ylös selälleni. Ajatus ei juokse. Pääsen hartioilleni jäälle, sukset ovat ristissä ja sauvat käsissä. Hupsahdan takaisin ja se ei ole kivaa.

Sukset on saatava jaloista. Minä selviän, alan toistella ääneen. Pane nyt kaikki voimasi peliin, komennan. Muistan tarinan mummusta, jonka lapsenlapsi jäi auton eturenkaiden alle. Häneltä löytyikin yhtäkkiä voimia nostaa autoa. Pääsen taas hivuttautumaan harteilleni. Minä selviän, mutta ensin on levättävä. Painan takaraivoni jäälle: katselen sinistä taivasta ja poutapilviä. Nostan jalat korkealle pilviä kohti ja saan irrotettua sukset. Sauvatkin. Jälkikäteen tajusin, oli umpipilvinen päivä!

Hiisaan itseäni kohti rantaa ja pääsen kierähtämään vatsalleni. Asetan sukset kainaloon ja sauvojen piikkien avulla etenen. Jätän sukset kuitenkin puolimatkaan, niillä väliä. Olen lopulta rannassa turvassa. Katson taakseni: oranssi pipo jäi avannon reunalle.

Vielä on matkaa kotiin. Edessäni oleva rinne on korkea ja kantoinen kontata, mutta jos kerran avannosta, niin kai siitäkin. Muistan, kuinka puolituttu mies ui hyisessä vedessä kaksi kilometriä pudottuaan veneestä, joka yksikseen jatkoi matkaansa. Hän ajatteli aurinkoa. Minä sentään olen jo maankamaralla. Huudan kuitenkin varmuudeksi apua, jos sattuisin kupsahtamaan. En saa vastakaikua.

Pääsen tutulle metsäpolulle. Sauvat auttavat pysymään pystyssä puupökkelöjaloilla. Yritän avata puhelintaskua, mutta kädetkin ovat menettäneet otteensa. Vetoketju pysyy kiinni. Lopulta koti näkyy ylämäen takaa. Soitan ovikelloa, ei vastausta. Onneksi ovi onkin auki. Konttaan sauvoineni litimärkänä ja hypotermiassa makuuhuoneeseen. Mieheni treenaa kuuloimplanttiaan eikä kuule mitään ulkopuolelta.

Shokista toivuttuani tulin ulos häpeästäni tekemällä päivityksen someen, jottei kukaan muu lähtisi vielä jäille. Minusta tuli kertalaakista Valtakunnan Virallinen Jäihinputoaja. Miksikö häpesin? Siksi, etten ollut kiltti tyttö, vaan menin heikoille jäille.

Miksikö pääsin ylös? Tuttu opettaja tuli vastaan jääladulla: Sinä selvisit, koska käytit itse kaikkia keinoja, joita opetat muille. Totta, jaksoin toivoa ja tsemppasin itseäni. Mutta oli siinä muutakin: olen pitänyt huolta kunnostani ja olen avantouimari, joten vesi tuntui lämpimältä. Sattumalta suksisiteetkin avautuivat käsin. Minun ladullani oli toivon hopeareunukset!

Kirjoittaja

Piditkö tästä artikkelista? Kerro siitä muillekin:

Share on facebook
Facebook
Share on google
Google+
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn

Saatat pitää myös näistä:

Onnellisesti oman näköinen kesä

Me suomalaiset odotamme kevättä ja kesää usein malttamattomuudella. Hehkuttelemme etukäteen ajatuksella valoisista pitkistä illoista ja öistä sekä kaikesta siitä ihanasta, mitä kesällä voimme tehdä ja kokea.

Joulu tai ei, tärkeintä on rakkaus

Olimme työstäneet koko edellisen päivän yrityksemme identiteettiä, eli sitä, miten me sekä ulkopuoliset näkivät yrityksemme. Apuna käytimme brändikukkaa,

Tilaa iloa pintaan

Näyttelijä Satu Silvo loistaa iloa ja hyväntuulisuutta ympärilleen kuin majakka pimeässä. Ilman huumoria se ei olisi mahdollista. Tosi hyvää lääkettä kaikkeen on opetella nauramaan myös itselleen.

Vieritä ylös