Monesti kuulee neuvon: ole vain oma aito itsesi. Neuvo kuulostaa yksinkertaiselta, mutta mitä aitous oikeastaan tarkoittaa? Mistä sen tunnistaa ja millaisia polkuja pitkin sitä kohti voisi kulkea?
Aitoutta voidaan tarkastella monesta näkökulmasta. Yksi niistä avautuu kehon ja mielen välisestä yhteydestä. Kehomieliyhteys jää helposti arjen kiireen, velvollisuuksien ja jatkuvien vaatimusten alle.
Kehomme viestii meille jatkuvasti. Joskus viesti on yksinkertainen: olemme väsyneitä, nälkäisiä tai liikkeen tarpeessa. Joskus taas tunnistamme levottomuutta, ärtymystä tai epämääräistä pahaa oloa, jolle emme löydä välitöntä selitystä. Usein vasta silloin, kun kehon hienovaraiset kuiskaukset ovat jääneet kuulematta riittävän kauan, ne muuttuvat voimakkaiksi vaatimuksiksi tai jopa kivuksi.
Kehon viestit eivät kuitenkaan aina kerro vain tästä hetkestä. Kehomuisti kantaa mukanaan aiempien kokemusten kerrostumia, jotka voivat aktivoitua nykyhetkessä. Kehollinen reaktio ei siis välttämättä synny vain siitä, mitä tapahtuu nyt, vaan myös siitä, mitä olemme joskus kokeneet. Menneisyys voi näyttäytyä tällöin tunteina, ajatuksina, kehollisina tuntemuksina tai automaattisina toimintamalleina.
Ehkä tunnistat seuraavan tilanteen. Olet palaverissa, jossa joku kommentoi työtäsi. Kommentti ei ole erityisen jyrkkä, mutta huomaat kehosi jännittyvän. Hengitys muuttuu pinnalliseksi. Mielessä alkaa puolustuspuhe. Myös ulospäin näkyvä reaktio voi olla hallitsematon.
Nämä reaktiot tekevät aitouden etsimisestä samalla kertaa haastavaa ja kiinnostavaa. Kun tunnistamme kehossa tapahtuvan aktivoitumisen, voimme pysähtyä kysymään itseltämme: liittyykö tämä todella tähän hetkeen vai herättääkö nykyinen tilanne jotakin vanhempaa minussa? Pelkästään kysymyksen esittäminen luo pienen, mutta merkityksellisen tilan automaattisen reaktion ja tietoisen toiminnan väliin.
Ehkä juuri tuossa pysähtymisessä piilee yksi aitouden avaimista.
Usein ajattelemme aitouden tarkoittavan spontaaniutta tai sitä, että sanomme ja teemme välittömästi sen, mitä tunnemme. Todellisuudessa aitous voi olla jotain syvempää. Se voi olla kykyä tunnistaa, mitä minussa tapahtuu, ennen kuin toimin. Kun huomaan kehoni jännittyvän, mieleni puolustautuvan tai vanhan tutun toimintamallin aktivoituvan, voin pysähtyä hetkeksi. Tuossa hetkessä syntyy mahdollisuus valita. Toiminko vanhasta tottumuksesta vai sen pohjalta, mikä tuntuu tässä hetkessä aidosti oikealta?
Aitous liittyykin läheisesti hermoston tilaan. Kun olemme kuormittuneita, ylivirittyneitä tai jatkuvassa selviytymismoodissa, näkökulmamme usein kaventuu. Silloin maailma näyttäytyy helposti uhkien, vaatimusten ja kiireen kautta. Toisaalta alivireisessä tilassa emme välttämättä tavoita omia voimavarojamme tai mahdollisuuksiamme. Vasta riittävän turvallisessa ja säädellyssä tilassa pystymme tarkastelemaan kokemuksiamme joustavasti, reflektoimaan toimintaamme ja kuulemaan sekä kehon että mielen viestejä selkeämmin.
Voisiko siis olla niin, että aitous ei ole vain psykologinen tai filosofinen käsite, vaan myös kehollinen kokemus turvallisuudesta?
Kun hermosto rauhoittuu, mieli joustaa. Kun mieli joustaa, voimme tunnistaa todellisia tarpeitamme paremmin. Samalla kykenemme toimimaan enemmän arvojemme ja vähemmän automaattisten selviytymisstrategioidemme varassa. Saatamme huomata, että jokin pitkään ylläpitämämme toimintatapa on joskus ollut meille tärkeä suoja, mutta ei enää palvele nykyistä elämäämme. Tietoisuuden lisääntyessä syntyy mahdollisuus valita toisin.
Aitous ei ehkä ole perille pääsemistä tai jonkin pysyvän ”todellisen minän” löytämistä. Ehkä se on jatkuvaa suhteen rakentamista itseen. Se on kehon kuuntelemista, tunteiden tunnistamista, omien rajojen kunnioittamista ja rohkeutta kohdata myös ne kivuliaat kokemukset, joita kantaa mukanaan. Se on kykyä erottaa tämän hetken todellisuus menneisyyden kaiuista ja tehdä valintoja, jotka tuntuvat omilta.
Kun yhteys itseen vahvistuu, aitous alkaa näkyä myös suhteessamme muihin. Hengitys kulkee vapaammin. Läsnäolo lisääntyy. Emme tarvitse yhtä paljon rooleja, selityksiä tai suojamuureja. Voimme olla hieman enemmän sellaisia kuin todella olemme.
Blogissa on hyödynnetty Katja Huumon ja Sari Leppäsen työnohjaajaopintojen julkaisematonta opinnäytetyön raporttia Työnohjaus tulevaisuustaitojen oppimisympäristönä (2026).
