Positiivinen psykologia on opettanut minulle paljon hyvinvoinnista, vahvuuksista ja ihmisen kyvystä kasvaa. Samalla se on saanut minut pohtimaan yhä syvemmin yhtä kysymystä:
Voiko kukaan todella kukoistaa yksin?
Yhä vahvemmin uskon, ettei voi. Kasvu tarvitsee yhteyttä ja vuorovaikutusta. Kasvu tarvitsee ympäristön, joka mahdollistaa sen.
Työurani aikana olen saanut kohdata ihmisiä hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja ympäristöissä. Olen työskennellyt siivoojana, lastenhoitajana, työvalmentajana sekä kotoutumisen ja työllisyyden asiantuntijana. Olen opiskellut työkykyä, kuntoutusta, ohjausta, pedagogiikkaa ja yhteisöjen kehittämistä. Näiden vuosien aikana olen nähnyt lapsia ottamassa ensimmäisiä askeleitaan oppimisen polulla, työnhakijoita rakentamassa uutta suuntaa elämälleen, työelämän muutoksissa kamppailevia työntekijöitä sekä ihmisiä etsimässä paikkaansa yhteiskunnassa. Vuosien mittaan olen huomannut palaavani yhä uudelleen saman kysymyksen äärelle.
Miten luodaan rakenteet, joissa ihminen voi kukoistaa?
Vasta hiljattain ymmärsin, että tämä kysymys on kulkenut mukana koko työurani ajan, vaikka en ole osannut sitä aiemmin sanoittaa.
Kasvu tarvitsee yhteyttä
Yhä vahvemmin uskon, ettei kukaan eikä mikään voi kasvaa tyhjiössä. Kasvi tarvitsee valoa, vettä, maaperää ja yhteyttä ympäristöönsä. Samalla tavoin lapsi tarvitsee turvallisia aikuisia, vertaisia ja mahdollisuuksia oppia. Työntekijä tarvitsee yhteisön, jossa hänen osaamisensa pääsee näkyviin.
Ihminen tarvitsee yhteyttä.
Vaikka kasvu tapahtuu ihmisessä itsessään, se ei tapahdu irrallaan ympäristöstä. Me kasvamme suhteissa, yhteisöissä ja vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Tämä ajatus on saanut minut tarkastelemaan myös hyvinvointia uudesta näkökulmasta. Hyvinvointi ei ole pelkästään yksilön ominaisuus. Se on myös ympäristöjen, yhteisöjen ja rakenteiden ominaisuus.
Kukoistus ei synny tyhjiössä.
Puutarhurin oppitunti
Puutarha on opettanut minulle paljon kasvusta. Puutarhuri ei voi pakottaa siementä itämään. Hän ei voi määrätä kukkaa kukkimaan tai kasvia kasvamaan. Sen sijaan hän voi huolehtia maaperästä, vedestä, valosta ja tilasta. Hän voi poistaa kasvun esteitä ja luoda olosuhteita, joissa kasvu on mahdollista. Lopulta kasvu tapahtuu kuitenkin kasvissa itsessään. Sama ajatus on kulkenut mukana työssäni lähes kolmen vuosikymmenen ajan. En pyri muuttamaan ihmisiä. Pyrin sen sijaan rakentamaan ympäristöjä, palveluita, yhteisöjä ja toimintatapoja, jotka tukevat ihmisten mahdollisuuksia kasvaa, oppia, osallistua ja käyttää omia vahvuuksiaan. Ehkä juuri siksi työni ytimessä on nykyään kysymys:
Miten luodaan rakenteet, joissa ihminen voi kukoistaa?
Toimijuus ja vastuu kulkevat yhdessä
Työssäni olen huomannut, että keskustelu ajautuu helposti kahteen ääripäähän. Joko korostetaan yksilön vastuuta kaikesta tai selitetään kaikki rakenteilla. Oma kokemukseni on opettanut jotain muuta: Rakenteilla on valtava merkitys, mutta ihmisellä on myös vastuu omista valinnoistaan. Nämä eivät ole ristiriidassa keskenään. Päinvastoin. Hyvät rakenteet tukevat ihmisen mahdollisuutta käyttää omaa toimijuuttaan. Ne eivät poista vastuuta, vaan tekevät sen kantamisesta mahdollista. Tämä näkyy erityisen vahvasti työllisyyden, työkyvyn ja kotoutumisen kysymyksissä. Liian usein keskitymme siihen, mitä ihmiseltä puuttuu tai mitä hän ei pysty tekemään. Entä jos kysyisimmekin toisin?
Mitä vahvuuksia ihmisellä on?
Millaisessa ympäristössä ne pääsisivät käyttöön?
Millaisia rakenteita tarvitaan, jotta erilaiset ihmiset voivat osallistua, oppia ja onnistua?
Erityisesti osatyökykyisten ja täsmätyökykyisten kohdalla kysymys ei usein ole pelkästään yksilön työkyvystä. Kysymys on myös siitä, miten työ, yhteisö ja ympäristö on rakennettu.
Kasvu syntyy dialogissa
Olen tullut siihen tulokseen, että vastaus ei löydy kontrollista. Se löytyy dialogista. Dialogi ei ole minulle vain työmenetelmä, vaan se on tapa ymmärtää maailmaa. Kasvi käy jatkuvaa vuoropuhelua ympäristönsä kanssa. Lapsi oppii vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Työyhteisöt kehittyvät kuuntelemalla jäseniään. Organisaatiot uudistuvat kohdatessaan uusia näkökulmia. Myös oma kasvumme tapahtuu jatkuvassa dialogissa ympäröivän maailman kanssa.
Ihminen vaikuttaa ympäristöönsä.
Ympäristö vaikuttaa ihmiseen.
Molemmat muuttuvat.
Kasvu syntyy tässä vuorovaikutuksessa. Ehkä juuri siksi uskon, että yhteys ei ole vain hyvinvoinnin lähde. Se on kasvun edellytys.
Ylöspäin vai ulospäin?
Pitkään ajattelin työuraani sarjana erilaisia ammatteja ja työtehtäviä. Vasta hiljattain ymmärsin, että olen koko ajan tarkastellut samaa kysymystä eri etäisyyksiltä. Siivoojana tarkastelin ympäristöä. Lastenhoitajana tarkastelin lapsen kasvua. Työvalmentajana tarkastelin työllistymistä ja toimijuutta. Työkykykoordinaattoriopinnot syvensivät ymmärrystäni työkyvyn, kuntoutuksen ja ympäristön välisestä suhteesta. Kotoutumisen asiantuntijana tarkastelin osallisuutta ja yhteiskuntaan kiinnittymistä. Nyt tarkastelen yhä enemmän yhteisöjä, organisaatioita ja rakenteita. En ole pyrkinyt etenemään ylöspäin. Olen pyrkinyt etenemään ulospäin. En kohti yhtä ammattinimikettä, vaan kohti laajempaa ymmärrystä ihmisestä, yhteisöistä ja kasvun edellytyksistä. Laajentamaan ymmärrystäni siitä, miten ihmiset kasvavat, oppivat, osallistuvat ja löytävät paikkansa yhteisöissä.
Vasta nyt ymmärrän, että koko työurani ajan olen etsinyt vastausta samaan kysymykseen.
Lopuksi
Positiivinen psykologia on auttanut meitä ymmärtämään yksilön vahvuuksia, hyvinvoinnin lähteitä ja kukoistuksen edellytyksiä. Oma kokemukseni on saanut minut kysymään myös toisen kysymyksen:
Millaiset yhteisöt, palvelut, työpaikat ja rakenteet mahdollistavat kukoistuksen?
Yhä vahvemmin uskon, että hyvinvointi ei ole pelkästään yksilön tehtävä eikä myöskään pelkästään yhteiskunnan vastuu. Se on jatkuvaa dialogia ihmisen ja ympäristön välillä. Ehkä juuri siksi uskon, ettei kukaan kukoista yksin.
Kukoistus syntyy yhteydessä.
Kukoistus syntyy dialogissa.
Ja aivan kuten puutarhassa, myös ihmisen kasvussa tärkeintä ei ole kontrolli vaan kasvun mahdollistaminen. Sillä lopulta kasvu tapahtuu ihmisessä itsessään, mutta me kaikki voimme vaikuttaa siihen ympäristöön, jossa kasvu tapahtuu. Ehkä siksi uskon, että kukoistus ei ole päämäärä, johon saavutaan kerran ja lopullisesti. Se on jatkuva vuoropuhelu ihmisen ja ympäristön välillä. Jokainen kohtaaminen, yhteisö, työpaikka, palvelu ja ihmissuhde voi joko vahvistaa tai heikentää tätä vuoropuhelua. Siksi kysymys siitä, miten luomme rakenteita, joissa ihminen voi kukoistaa, tuntuu minusta edelleen yhtä tärkeältä kuin työurani alussa.
