Syyskuun jäsenillassa saimme pysähtyä aiheen äärelle, joka koskettaa tavalla tai toisella jokaista. Sosiaalipsykologi ja tietokirjailija Aliisa Holkko johdatteli meitä pohtimaan, kuinka moni arjen valinta, ajatus ja toimintatapa kumpuaa tarpeesta tulla hyväksytyksi ja pelosta jäädä ulkopuolelle.
Illan aikana huomasin nyökkäileväni useammankin kerran. Vaikka järjellä tiedämme, ettei kenenkään tarvitse olla täydellinen, monen mielessä elää ainakin ajoittain kysymys:
Kelpaanko tällaisena?
Yhteenkuuluvuus on ihmisen tehdasasetus
Holkko muistutti, että yhteys toisiin ihmisiin on eräänlainen ihmisen tehdasasetus. Kautta historian toisista ihmisistä on riippunut niin ravinnon saaminen, turvallisuus kuin selviytyminenkin. Vaikka nykyinen arki on hyvin erilainen kuin esi-isien aikana, aivot kantavat edelleen mukanaan samaa perustarvetta kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi.
Siksi pienetkin ulkopuolisuuden, sivuuttamisen tai torjutuksi tulemisen kokemukset voivat tuntua yllättävän suurilta. Ne eivät kerro heikkoudesta, vaan siitä, kuinka keskeinen merkitys yhteydellä on hyvinvoinnille.
Samalla eletään kulttuurissa, jossa yksilöllisyys, itsenäisyys ja pärjääminen korostuvat. Kaikkia kannustetaan löytämään oma polku, erottautumaan ja onnistumaan. Vaikka siinä on paljon hyvää, sillä on myös kääntöpuolensa. Helposti syntyy käsitys, että hyväksyntä täytyy ansaita osaamisella, vahvuudella tai jatkuvalla onnistumisella. Epäonnistumiset, huolet ja epävarmuudet jäävät piiloon, jolloin muiden elämä alkaa näyttää huolettomammalta ja onnellisemmalta kuin omamme.
Miten suojaudumme riittämättömyydeltä?
Minua puhutteli erityisesti Aliisan esittelemät keinot, joilla ihminen pyrkii suojaamaan itseään riittämättömyyden ja torjutuksi tulemisen kokemuksilta. Esimerkiksi hyväksyntää voidaan yrittää ansaita suorittamalla ja venymällä yhä enemmän. Joskus omat tarpeet jäävät taka-alalle, kun huomio suuntautuu muiden odotusten täyttämiseen. Epävarmuutta voidaan yrittää hallita murehtimalla asioita etukäteen tai yrittämällä kontrolloida ja hallita asioita mahdollisimman tarkasti. Joku puolestaan vetäytyy jo etukäteen sellaisista tilanteista, joissa olisi riski tulla torjutuksi tai epäonnistua.
Erityisen puhutteleva oli ajatus mielen sisäisestä sääntökirjasta. Aliisa kuvasi, miten meillä jokaisella on joukko ajatuksia ja oletuksia siitä, millainen minun pitää olla kelvatakseni muille. Jonkun sääntökirjassa lukee, että muiden tarpeet on aina asetettava omien edelle. Toiselle riittäväksi ihmiseksi kelpaaminen edellyttää virheettömyyttä, ahkeruutta tai jatkuvaa pärjäämistä. Harvoin pysähdymme kuitenkaan kysymään, kuka nämä ”kirjoittamattomat säännöt” on alun perin muotoillut ja ovatko ne oikeasti totta. Voisinko sittenkin kirjoittaa sääntökirjan uudelleen, jotta voisin kokea hyväksyntää ja riittävyyttä sellaisena kuin olen – erehtyvänä ja keskeneräisenä ihmisenä.
Mikrohyväksynnän voima
Hyväksytyksi tai torjutuksi tulemisen kokemukset eivät synny vain suurissa elämäntapahtumissa, vaan rakentuvat usein tavallisissa arjen hetkissä. Aliisa puhui mikrohylkäämisen hetkistä – kokemuksista, joissa ihminen tulee sivuutetuksi, jää vaille huomiota tai ei tunne tulleensa kuulluksi. Joskus kyse voi olla hyvin pienestä asiasta. Oma ajatus jää palaverissa huomiotta, keskustelukumppanin katse siirtyy puhelimeen kesken puheen tai tärkeä viesti jää ilman vastausta. Vaikka tilanteet ovat usein arkisia ja ohimeneviä, ne voivat herättää voimakkaita kysymyksiä omasta merkityksestä: olenko tärkeä, tulinko nähdyksi, kuunneltiinko minua?
Mikrohylkäämisen vastavoimaksi Aliisa nosti mikrohyväksynnän. Se syntyy tavallisissa kohtaamisissa eli toisen kuuntelemisessa, lämpimässä katseessa, kiitoksessa tai kannustavasta palautteesta. Ystävällinen sana, kiireetön kohtaaminen tai aito kiinnostus toisen kuulumisia kohtaan voi tuntua pieneltä teolta, mutta toiselle ihmiselle se voi olla merkittävä muistutus siitä, että paikkaa yhteisössä ei tarvitse erikseen ansaita.
Riittävyyden kokemus löytyy aitoudesta
Jäsenillasta jäi mukaan ennen kaikkea lohdullinen ajatus. Riittämättömyyden kokemukset eivät ole merkki siitä, että ihmisessä olisi jotain vialla. Ne kuuluvat ihmisyyteen. Samalla ilta muistutti aidon kohtaamisen merkityksestä. Merkitykselliset ihmissuhteet eivät synny täydellisyydestä, vaan aitoudesta. Usein juuri ne piirteet, joita eniten yrittää peittää tai korjata itsessään, ovatkin asioita, joiden kautta syntyy syvin yhteys toisiin ihmisiin.
Aliisa Holkon puheenvuoron keskeinen viesti oli lopulta yksinkertainen mutta tärkeä:
Riittävyyden kokemus ei löydy loputtomasta suorittamisesta eikä muiden odotusten täyttämisestä. Se rakentuu vähitellen turvallisissa ihmissuhteissa, hyväksyvissä kohtaamisissa ja siinä, että uskaltaa olla aito myös silloin, kun kaikki ei ole täydellistä.
