Isäni on syntynyt vuonna 1942. Muistan elävästi, kun eläkkeelle jäätyään hän sanoi minulle ajattelevansa, että on saanut elää onnellisimman mahdollisen ajan maapallolla. Suursotia ei hänen muistiinsa piirtynyt, Suomi vaurastui, hän pääsi opiskelemaan Eurooppaan, näki kuulennon, kasvatti lapsensa rintamamiestalossa ja kotitietokoneiden yleistyessä tutki niiden mahdollisuuksia, ja erikoislääkärinä työskennellessään rakensi osastolle oman tietokannan tehostamaan potilaiden käsittelyä. Teknologinen, tieteellinen ja yhteiskunnallinen harppaus oli valtaisa – jopa niin suuri, että siihen verrattuna viime vuosikymmenien kohuttu digitalisaatio alkaa tuntua hienosäädöltä.
Hiljattain oivalsin kuitenkin, että isäni miete heijastaa paljon enemmän hänen uskoaan ja toivoaan maailman suhteen. Toinen olisi voinut nähdä elämässään kylmän sodan uhan, jälleenrakennuksen ja sotakorvauksien raskaan taakan, tarpeen lähteä pois kotiseudulta saadakseen tutkinnon, resurssien haaskaamisen avaruuteen, omakotitalon ikuisen remontoinnin ja uusien teknologioiden jatkuvan vaativuuden.
Vanhempani ovat olleet minulle suuri esikuva elämässäni, ja heidän uskonsa tulevaisuuteen on yksi kiitollisimmista perinnöistä minkä ihminen voi saada. “Aina vaan paranee” oli lause, jota olen kuullut lapsuudestani saakka. Miten olen ajatellut sen vaikuttaneen minuun?
Kun olin 10-vuotias koululainen, ala-asteellamme vieraili kotiseutumme kansanedustaja. Hän kysyi millaisia terveisiä hän voisi meiltä viedä eduskuntaan – ja ehdotin ksylitolimakeisten hintojen alentamista. Usko siihen, että asioihin voi ja pitää vaikuttaa kulkee käsi kädessä sen kanssa, että toivoo vielä parempaa maailmaa – vaikka sitten edullisempaa terveellistä purukumia.
Tästä yhdestä hetkestä, kun avasin suuni oikealla hetkellä, käynnistyi seikkailu, joka vei minut luokkakavereideni kanssa eduskuntaan, presidenttejä tapaamaan ja lopulta vieraaksi Euroopan parlamenttiin. Uskosta kumpuaa uskallus, ja uskalluksesta syttyy mahdollisuus toimintaan.
Siksi ajattelen, että yksi iso tehtävämme elämän eri rooleissa on valaa uskoa ympärillemme.
Isänä se on saada lapset uskomaan, että heitä rakastetaan, että he kelpaavat, ja että heillä on paikka maailmassa. Toimitusjohtajana tiimi on saatava uskomaan yhteiseen menestykseen. Pyöräilyjoukkueen kapteenina on vahvistettava uskoa siihen, että treeniohjelman päätteeksi jokainen jaksaa ajaa Helsingistä Pariisiin, vaikka sillä hetkellä tuntuu, että sata kilometriäkin on pitkä matka.
Aviomiehenä palaan usein vanhempieni ajatukseen:
aina vain paranee.
Bill ja Melinda Gatesin säätiö teetti muutama vuosi sitten tutkimuksen nuorten suhtautumisesta elämäänsä eri puolilla maailmaa. Nigerialaisnuoret olivat optimistisimpia tulevaisuutensa suhteen, kun ruotsalaiset jäivät tilaston hännille.
Tulos on pysäyttävä, ja se palauttaa minut isäni ajatukseen onnellisimmasta mahdollisesta ajasta maapallolla. Aiemmat sukupolvet osoittivat, että on mahdollista taata kokonaiselle kansakunnalle koulutus ja terveydenhuolto, matkustaa kuuhun, pyrkiä yhtäläisiin oikeuksiin miesten ja naisten välillä ja kutistaa maapallo sellaiseksi, että etäisyys maanosien välillä mitataan millisekunneissa. Ne ovat ajatuksia, joita vuonna 1942 olisi pidetty naurettavina.
Ilmastokriisin, hyvinvointivaltion kurjistumisen ja vihapuheen vaihtoehdoksi tarvitaan taas uskoa siihen, että meillä on toivo paremmasta. Sen sijaan että tyydymme siihen mitä nyt katsomme, meidän on yhdessä nähtävä kirkkaampi tulevaisuus. Uskosta kumpuaa uskallus.
Mihin sinä uskot?
Tee se Eino Leinon Hymyilevän Apollon sanoin:
Ken uskovi toteen, ken unelmaan – sama se, kun täysin sa uskot vaan!
Sun uskos se juuri on totuutes.
Usko poikani unehes!
