Toivoa videon välityksellä

”Onneksi sä pyydät meitä avaamaan videon, että näkee edes kerran viikossa muitakin”,

sanoi muuan opiskelija syksyllä 2020, kun aloitimme ammattikorkeakoulussa markkinointiin liittyvän kurssin etäopetuksena.
Syksyn 2020 edetessä viikottaisista videoluennoista tuli lukuisille opiskelijoille ainoa tapa tavata ikätovereitaan ja kohdata muita sen jälkeen, kun opetus oli siirtynyt etänä toteutettavaksi keväällä 2020. Monet kertoivat muuttaneensa pääkaupunkiseudulle opiskelemaan, hankkineet omat vuokra-asunnot tai jopa ostaneet asunnon siinä toivossa, että opiskelujen jälkeen töitä löytyisi helpommin pääkaupunkiseudulta. Kevään etäopetuksen jälkeen toiveet siitä, että kesän jälkeen tilanne olisi taas ”ennallaan”, olivat romuttuneet. Opiskelijaelämä ei alkanutkaan kesälomien jälkeen, opiskelijatovereita ei tavannutkaan opiskelupaikoissa, opetus jatkuikin etäopetuksena.

Viestit kysellessäni tuntien alussa kuulumisista, olivat yksiselitteisiä: Opiskelijoilla oli yksinäistä ja välillä jopa ahdistavaa. Heillä ei ollut perhettä, jonka kanssa viettää iltaa, joiden kanssa jakaa etätöitä ahtaissa tiloissa tai joiden kanssa käydä koulutuspaikkojen ruokaloissa syömässä yhdessä lounasta ja vaihtaa arkisia kuulumisia. Kaikki tapahtui videoiden välityksellä, jaetuissa Teams- tai Zoom -huoneissa, toisinaan mustaa postimerkin kokoista ruutua tuijotellessa. Kaikkihan eivät ole halunneet eivätkä teknisistä syistä edes voi avata kameraansa. Ja vaikka suurin osa voikin, eivät  kaikki silti sitä edes halua tehdä. Näin ollen he jakavatkin itsestään toisinaan vain äänen, jos sitäkään.

Tämä vaikuttaa näin kouluttajan näkökulmasta niin ryhmäytymiseen, kykyyn reflektoida oppimaansa, kuin lopulta oppimiseen. Tarvitsemme vuorovaikutusta ja fyysisiä tapaamisia kyetäksemme havainnoimaan vastapuolen viestit, oppimaan niistä ja kehittymään itsekin. Jos nyt tapaamme, puolet kasvoista ovat peitossa, esillä ovat vain silmät. Kasvojen ilmeet ja eleet, jotka ilmaisevat tunteita, eivät fyysisissä kohtaamisissa enää välity. Silti Suomessa saa vielä tavata, pienissä ryhmissä, käydä kävelyillä ja harrastaa. Näin ainakin tätä kirjoittaessani 2.3.2021. Ja silti mielialat alkavat olla alakuloisia, väsyneitä, jopa toivottomiakin. Etänä toimiminen kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen, on vahingollista henkiselle hyvinvoinnille ja tarpeellemme tulla kohdatuiksi.

Näyttää kuitenkin siltä, että etänä toiminen tulee olemaan uusi tapamme elää. Tätä aikakautta voisikin kutsua ”etäelämäksi, etäilyksi”.  Sen hyödyt ovat ikävä kyllä heikompia kuin varjopuolet, jotka näkyvät pian: Etäännymme toisistamme, emme kuule enää mitä toinen sanoo kun puolet elekielestä on joko mustan ruudun tai maskin takana, mutta ennen kaikkea etäännymme itsestämme ja kyvystämme kohdata omia tunteitamme. Tämä voi johtaa siihen, että on vaikeata olla kosketuksissa omaan tunnemaailmaansa, jolloin on haasteellista ymmärtää toisenkaan tunnemaailmaa. Tämä puolestaan voi johtaa yhä syvenevään eriarvoistumiseen, ääri-ilmiöiden vahvistumiseen ja ihan varmuudella pahan olon purkautumiseen monin eri tavoin, pahimmassa tapauksessa väkivaltaisesti. Esimerkkejä on jo niin sosiaalisesta mediasta kuin fyysisestä väkivallasta perheissä ja nuorten keskuudessa. Selvitäksemme vaikeista tunnetiloista tarvitsemmekin empatiaa.

Mutta empatia ei lisäänny etäilyn avulla.

Empatia kasvaa kohtaamisista, toisen ihmisen välittävästä katseesta, koskettamisesta, lohduttavista sanoista, läsnäolosta.

Empatia ei ole parhaimmillaan pimeän ruudun takana vaan läsnäolevissa katseissa ja kahdenkeskisissä kohtaamisissa. Video kannattaa siis avata, kamera tietokoneeseensa tulisikin hankkia. Mikäli empatiaa ei saada lisättyä, kasvaa juopa hyväosaisten ja vähäosaisten välillä, henkinen pahoinvointi lisääntyy ja fyysinen väkivalta alkaa toimia enenevissä määrin pahoinvoinnin ulospääsytienä. Mikään some ei korvaa toista ihmistä, yksikään videoyhteys ei päästä kättä koskettamaan toisen olkapäätä, yksikään ryhmätila digitaalisessa palvelussa ei poista yksinäisyyden tunnetta kuin hetkellisesti.

Siksi tämän pandemian jälkeen ja aikanakin tulisikin saada aikaiseksi empadia, eli empaattinen pandemia, aidon kohtaamisen aikakausi.  Uskon vahvasti siihen, että vaikka vain ”avaamalla kameramme”, kykenemme osoittamaan välittämistämme, viestimään empaattisesti, ja siten pitämään kiinni toisistamme – ettemme antaisi pimeän ruudun voittaa. Toivo välittää aina valon lisääntyessä, nyt olemme menossa kevättä kohti. Monelle kevät on mielentila, mutta toivoa on aina jossakin näkyvissä. Jopa tietokoneen kameran takana loistaa aina pieni valo.

Kirjoittaja

Piditkö tästä artikkelista? Kerro siitä muillekin:

Share on facebook
Facebook
Share on google
Google+
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn

Saatat pitää myös näistä:

Näe ja tule nähdyksi

Kaksituhattaluvun alussa minut valittiin johtamaan koulua kuntaan, jonka logossa on majakka. Ja juuri majakoita maailma tarvitsee, jotta valtavat alukset

Onnellisesti oman näköinen kesä

Me suomalaiset odotamme kevättä ja kesää usein malttamattomuudella. Hehkuttelemme etukäteen ajatuksella valoisista pitkistä illoista ja öistä sekä kaikesta siitä ihanasta, mitä kesällä voimme tehdä ja kokea.

Joulu tai ei, tärkeintä on rakkaus

Olimme työstäneet koko edellisen päivän yrityksemme identiteettiä, eli sitä, miten me sekä ulkopuoliset näkivät yrityksemme. Apuna käytimme brändikukkaa,

Vieritä ylös