Kaksituhattaluvun alussa minut valittiin johtamaan koulua kuntaan, jonka logossa on majakka. Ja juuri majakoita maailma tarvitsee, jotta valtavat alukset (Kouluni oli tuolloin pääkaupunkiseudun suurimpia yksiköitä) saadaan kulkemaan turvallisesti, vastuullisesti ja arvokkaasti haluttuun suuntaan.
Olin tuore rehtori ja halusin luoda kouluuni uusia toimintatapoja, joiden toivoin ajan myötä vakiintuvan arvokkaaksi osaksi koulun toimintakulttuuria. Erityisesti halusin vahvistaa nuorten kokemusta siitä, että he olivat tärkeitä yhteisön jäseniä. Halusin sytyttää arvomajakkaani kirkkaan liekin, joka valaisisi jokaisen nuoren näkyväksi. Sytyin ajatuksesta, että peruskoulun päättävälle vuosiluokalle järjestettäisiin juhlava ruokailu. Päivään sisältyisi nuorten tekemää ohjelmaa, ja se päättyisi tanssiaisiin. Ideani peruskoulun päättymisen juhlimisesta yhdessä ei saanut tukea. Minulle selvitettiin, että nuoret joisivat ja aika varmasti aiheuttaisivat häiriötä. Sain kuitenkin niin monet koulumme aikuiset ideani taakse, että juhlat järjestettiin. Pääsin tarkastelemaan isoäitini ohjeen paikkansapitävyyttä:
Vastaako metsä, niin kuin sinne huudetaan?
Kotitalousopettajat opettivat kahdeksasluokkalaiset tarjoilemaan pöytiin. Opettajat itse toimivat hovimestareina. Oli ylevää, kun hovimestarien merkistä tarjoilijat toimivat kuin ammattilaiset. Kävi niin, että kouluruokalastamme sukeutui toukokuun viimeisinä päivinä pääkaupunkiseudun suurin ravintola, jossa peruskoulun päättymistä juhli oli noin 200 teini-ikäistä. Ruuan valmistuksessa oli mukana keittiön koko henkilökunta. Kahden suuren ruokasalin laittaminen juhlakuntoon kysyi visuaalista silmää, ja monet nuoremmat oppilaat pääsivät näyttämään kädentaitojaan. Ohjelmanumeroiden ja puheiden jälkeen alkoivat tanssiaiset. Siihen nuoria olivat valmentaneet koulumme liikunnanopettajat. Osa nuorista oli pukeutunut käsityötunnilla itse valmistamaansa juhlapukuun.
Epäilijä kysyy: Osasivatko haastavassa iässä olevat nuoret todellakin arvostaa koulun heihin suuntaamaa panostusta? Kyllä, useimmiten. Erään kerran ruokailu oli saleissa vielä kesken, kun joukko hätääntyneitä opettajia kehotti minua poistumaan ruokailusta selvittämään tilannetta, jossa kouluumme oli tunkeutunut koulun ulkopuolista väkeä. Kyseessä oli joukko parikymppisiä nuoria, jotka eivät kehotuksista huolimatta suostuneet poistumaan koulun tiloista. Näky oli surullinen. Niin resuisilta ja hoitamattomilta nämä nuoret näyttivät. Tilanteessa oli jotakin uhkaavaa. Tunnistin yhden nuorista koulumme entiseksi oppilaaksi. Päätin kätellä kutsumattomat vieraat. Eleeni sai ryhmän tyrmistymään. Yksi pyysi anteeksi käsiensä likaisuutta. Selitin heille, mitä talossa parhaillaan tapahtuu. He kuuntelivat, tekivät jonkin tarkentavan kysymyksen ja poistuivat. Miksi he eivät olleet aiemmin poistuneet? He poistuivat vasta, kun arvomajakkani valokeila näytti nuoret hetken sellaisina, kuin he halusivat tulla nähdyiksi, Se paljasti likaisen ulkoasun alla piilottelevan tasa-arvoisen ihmisen. Tässä piilee arvostavan kohtaamisen maailmoja muuttava voima.
