Mika Poutalan luento kosketti

Mika Poutala on suomalainen huippu-urheilija, nelinkertainen olympialuistelija sekä 4- ja 6-vuotiaiden poikien isä. Mika toimii motivaatiopuhujana pontimenaan vilpitön halu auttaa ihmisiä.

Mika menetti isänsä vain 7-vuotiaana. Vaikka Mika kertoo olevansa luonteeltaan optimisti, isän kuolema sai hänet masentumaan. Äiti vei Mikan ja 2 vuotta vanhemman veljen luisteluharrastukseen piristääkseen heitä. Koska perheellä ei ollut varaa kunnon varusteisiin, Mika harjoitteli aluksi tuulipuvussa. Tämä ei saanut positiivista veijaria alamaihin, sillä puvussa oli reilut taskut, jonne Mika piilotti karkkeja evääksi harjoituksiin. Luistelu sai Mikan taas raiteilleen ja päällimmäisenä lapsuuden luisteluharrastuksesta on jäänyt mieleen lajin hauskuus ja hyvät kaverit. Pikku-Mikalla oli lapsena unelma, että hän pääsisi joskus luistelemaan kilpaa Olympialaisiin.

Vuonna 2006 se unelma toteutui ja hän luisteli Torinon Olympialaisissa saavuttaen 500 metrin matkalla sijan 23. Mika täsmentää, että pelkkä unelma tai haave ei vielä vie minnekään, jos ei ole valmis tekemään sen eteen töitä. Unelma täytyy muuttaa tavoitteeksi, kirjoittaa ylös, tehdä suunnitelma ja toteuttaa se. Mika oli iloinen saavutettuaan tavoitteensa Olympialaisiin pääsystä, mutta pettynyt sijoitukseensa. Toisaalta hän oivalsi, että menestys sinällään ei tuo onnellisuutta. Kiitollisuus tuo sitä. Menestyskin tuo onnea, JOS siitä osaa olla kiitollinen, mutta toisaalta kiitollisuus ei vaadi menestystä.

Mika on todennut, että missä ikinä haluaakin kehittyä, on mittaaminen paras tapa edistyä. Hän asetti itselleen uuden tavoitteen; olla maailman paras. Hän aloitti urakan kohti talviolympialaisia 2010. Optimoi unen, ravinnon ja harjoituksen määrän, piti kirjaa ja paransi suorituksiaan.

Vancouverin olympialaisissa 2010 Mika luisteli 500 metrin päämatkallaan kaksi kierrosta. Hänen aikansa oli 1. kierroksen paras, mutta toinen, ratkaiseva kierros jäi -0,03 sekunnin päähän mitalista. Mikasta tuntui kuin 3 vuoden harjoittelu olisi valunut hukkaan, sillä koko hänen identiteettinsä oli rakentunut täysin saavutusten varaan. Tuli aika katsoa peiliin – virhe oli oma. Toisaalta tuli myös oivallus: pettymyksen äärellä syiden etsiminen pitää aloittaa itsestä ja ottaa vastuu. Mitä olisin voinut tehdä paremmin?

Seuraavan viiden vuoden aikana Mika ei saavuttanut yhtäkään maailmancupin mitalia. Luomalla paremmat harjoitteluolosuhteet tulokset olisivat varmasti parantuneet, mutta se olisi edellyttänyt ulkomaille muuttamista, eikä Mika ollut valmis vaatimaan sitä perheeltään. Viimein vaimo näki Mikan henkisen ahdingon, kun menestystä ei tullut ja ehdotti panostamista vielä kerran täysillä. Perhe päätti laittaa kaiken peliin ja asui 3 vuoden harjoitusjakson 5 viimeistä kuukautta Kanadassa.

Seuraava tavoite oli tämän kevään talviolympialaiset, jossa kaikki meni nappiin ja Mika teki oman ennätyksensä, mutta hävisi taas -0,03 sekuntia mitalisijalta. Pettymys oli yhtä suuri kuin edellisellä kerralla, mutta toipuminen tällä kertaa nopeampaa. Miksi?

Tästä aiheesta Mika on kirjoittanut kirjassaan Mitä menestyminen vaatii? Mikan mukaan on luotava ns. voittava perustus, joka koostuu 6 asiasta:

  1. identiteetti
  2. arvot
  3. ruokavalio
  4. palautuminen
  5. liikunta
  6. ajatusmallit

Oli sitten kilpaurheilija tai ei, Mikan mukaan tärkeintä on vankkumaton usko itseensä, sillä kukaan muu kuin ihminen itse ei voi tätä määritellä. Toinen merkittävä asia on ymmärrys siitä, mikä kaikki omassa elämässä on itselle tärkeää. Jalopuksi: olemme jokainen arvokkaita juuri sellaisena kuin olemme.

 

Kiitos Mika mielenkiintoisesta ja koskettavasta puheenvuorosta!

 

Kirjoittaja: Sanna Salovuori, SPPY:n hallitus

 

Kirjoittaja

Piditkö tästä artikkelista? Kerro siitä muillekin:

Facebook
Twitter
LinkedIn

Saatat pitää myös näistä:

Sukimisryhmät tarpeen!

Yhteisöllisyys on valitettavasti vähentynyt työpaikoilla viime vuosina. Korona ajoi valtaosan etätyöhön pystyvistä ihmisistä kotitoimistoihin – ja jättikin heidät sinne.

Mielen taidot tukevat hyvää ikääntymistä

Omia mielikuvia ikääntymisestä on toisinaan hyvä pysähtyä pohtimaan, sillä ne ohjaavat vahvasti suhtautumistamme asioihin. Näenkö ikääntymisen vääjäämättömänä luopumisten sarjana ja aikana, jolloin elämänsisältö kapeutuu?