Koronavuosi Lontoossa minäkyvykkyyden opettajana

Maaliskuun viidentenä tunnelma on katossa. Juhlimme Tom of Finland -näyttelyn avajaisia House of Illustrationissa Lontoon Kings Crossissa. Tupa notkuu juhlakansaa, on virkamiehiä, nahkamiehiä, taideväkeä ja yöelämän perhosia. Ilmastointi pettää ja hiki virtaa. Joku pyörtyy. Sitten valotkin sammuvat. Mahtava meininki!

Lähden avajaisista kepein mielin kohti alkavaa talvilomaa. Ilta oli lähtölaukaus Tom of Finlandin 100-vuotisjuhlalle, ja loman jälkeen starttaavalle festarille, jonka ohjelmassa pohdimme taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa ajassa muuttuvaa miehisyyttä eri näkökulmista.

Paitsi että emme pohdi. Seuraavan kahden viikon aikana korona iskee täydellä teholla. Seuraan tilanteen pahenemista kumppanini kanssa lomalla Japanissa, jossa kaikki on vielä hyvin. Euroopassa käyrät nousevat päivä päivältä jyrkemmin kohti taivasta. Ihme etten saanut koronaa avajaisten kiehnäyksestä. Paikalla ollut tuttava makaakin seuraavat viikot pahassa jamassa. Kiitän onneani.

Joudumme perumaan kevään ohjelman, suljemme toimiston, ja lähetämme kaikki halukkaat takaisin Suomeen etätöihin Lontoota väljempiin maisemiin. Itse haluaisin jäädä turvalliseen hygienian mallimaahan Japaniin, ja vetäytyä vuorille vispaamaan vihreää teetä.

Paluulento Lontooseen tuntuu epätodelliselta. Osalla matkustajista on maskit, visiirit, käsineet ja suojahaalarit. Osa hinkkaa kuumeisesti kaikkia pintoja desinfiointiaineella. Minä myös. En tiedä minne olen joutumassa. Britanniasta raportoidaan hyytäviä lukuja. Lennämme kohti pimeää.

Heathrow, business as usual. Ei testejä, ei kuumeen mittausta, ei kyselyjä altistumisesta. Welcome vaan ja tervemenoa! Hirvittää. Sulkeudumme kotiin, ja niin alkaa aikakausi, jossa eksoottisinta matkustelua on pihalla istuminen.

Palaan töihin, tai siis istun aloilleni. Me muutamme kaiken ohjelmamme verkossa tapahtuvaksi. Opetellaan yhdessä zoomit, teamsit, sun muut. Täältä tullaan, diginä.

Menee kevät, menee kesä. Pääsemme hetkeksi takaisin toimistolle, sitten iskee toinen aalto. Komento takaisin. Tulee syksy, tulee joulu.

Zoom-palaverit. Zoom-afterwörkit. Zoom-bönarit.
Urheiluhulluus. Siivoushulluus. Hulluus.
Etänä. Mutena. Kaukana.

Monia asioita piti ennen itsestäänselvyytenä, kuten sitä miten jaamme virtaa toisillemme, vahvistamme toisiamme, kun keskustelemme kasvotusten. Nyt puhun peilikuvalleni näytöllä. Mökkihöperyys lamaannuttaa. Apatiaa vastaan pitää taistella, keksiä keinoja aktivoida itseään, ja sitä toista siellä linjan toisessa päässä.

Ehkä olen edellisessä elämässäni ollut koira, sillä minua innostaa aina eniten yhteinen läsnäolo ja jaettu kokemus. Energia, jonka luomme. Että voi hoksata: ”hei, muuten…”. Että saa reagoida tilanteissa ketterästi yhdessä, ilman että pitää erikseen sopia aika ja alusta tapaamiselle.

Onneksi ihmisen mukautuvuus, resilienssi, on valtava voimavara. Toinen koronavuosi lähtee käyntiin jo rutiinilla. Olemme tiiminä kasvattaneet käsitystä omista kyvyistämme ja osaamisesta kriisitilanteessa. Tästä mennään yhdessä läpi. Tottakai #minäpystyn, ja niin sinäkin. Uskon itseeni ja tiimiini. Uskon positiivisen yhteisöllisyyden voimaan. Hyvä tästä tulee, hyvä me.

Ihmiset, aivan parasta!

Kirjoittaja

Lataa kuukauden teemakuva omalle koneellesi

Klikkaa hiiren oikeanpuoleista painiketta kuvan päällä ja valitse valikosta Tallenna nimellä tai Tallenna kuva nimellä.

Artikkelikuva: Sara Forsius, Finnish Institute

Piditkö tästä artikkelista? Kerro siitä muillekin:

Share on facebook
Facebook
Share on google
Google+
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn

Saatat pitää myös näistä:

Antaisinko anteeksi – ja unohtaisin sen mutta-sanan?

Joku oli lukenut kirjani ja kysyi, ”Miten pystyit antamaan anteeksi”?  En ole aina pystynytkään, enkä varsinkaan osannut. Olen opetellut koko ikäni antamaan anteeksi – ja vielä ilman mutta-sanaa.

Näe ja tule nähdyksi

Kaksituhattaluvun alussa minut valittiin johtamaan koulua kuntaan, jonka logossa on majakka. Ja juuri majakoita maailma tarvitsee, jotta valtavat alukset

Vieritä ylös