Joulukuun teema: Läsnäolo

Läsnäolo on pyhä

Vielä joskus tulee päivä, jolloin voidaan tutkimuksella osoittaa se, minkä me työssämme näemme: läsnäolo vähentää kipulääkkeiden tarvetta,

huokaisi Terhokodin ensimmäinen ylilääkäri vuosikymmenet sitten.

Se päivä on jo tullut ja mennyt. Läsnäolon eheyttävä voima tunnistetaan ja tunnustetaan kaikessa ihmisten toiminnassa. Siihen kannattaa jopa investoida, koska niin voidaan säästää lääkekuluissa, kuten ylilääkäri aikanaan hymähti. Vaikuttavimmillaan se on silti yhä koettavissa silloin, kun ihminen astuu suurimpaan poissaoloonsa. Siksi läsnäolo on minulle pyhä.

Pyhä taas on minulle ristin muotoinen. Ristin keskipisteessä toteutuu hetki, jolloin aika on menettänyt merkityksensä. On vain oleminen, kohtaaminen, hiljaisuus.

Aito läsnäolo saa voimansa juuristaan. Ihminen nousee siitä perusturvallisuudestaan, joka tekee mahdolliseksi riskinoton ja epävarmuuden. On elämänmittainen matka oppia olemaan läsnä itsessään ja itselleen, mutta sille kannattaa uskaltautua – myös silloin, kun omat juuret eivät tunnu ravitsevan eikä runko kantavan.

Toimiva läsnäolo ojentuu sivusuuntiin. Se ei ole meditatiivista navankaivantaa tai kaupallistettua minämyötätuntoa, vaan se kurottautuu kohtaamaan kanssaihmiset kokijan omasta keskustasta käsin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru puolittuu.

Elävä läsnäolo kurkottaa ylös, kohti elämää suurempaa. Tämänpuolinen läsnäolo saa voimansa tuonpuoleisesta, elämää suuremmasta merkityksellisyyden kokemuksesta, vakaumuksesta ettei ole elänyt turhaan.

Syvin läsnäolo on ristin keskipisteessä, jossa mennyt, nykyinen ja tuleva kohtaavat. Risti on tietysti myös kärsimyksen merkki. Lähelle tuleminen on aina myös alttiiksi asettautumista. Mitä lähempänä toisiamme olemme, sitä helpompi toista on satuttaa. Moni lähtee nykyisin ”joulua pakoon” – karkuun itse rakentamastaan ansasta. Onkohan joulussa liikaa tukahduttavaa läsnäoloa, liikaa onnellisuuden odotusta, liikaa kohtaamisten naarmuja?

Läsnäolo suhtautuu olemassaoloon kuten eläminen elossa olemiseen. On ihan mahdollista pysyä hengissä olematta kenellekään läsnä – olkoonkin, että tutkimukset todistavat, että ihminen näivettyy ilman huomiota, kosketusta, kumppanuutta. Synnymme yksin, mutta itseksemme, persooniksi, tulemme vasta vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Ja jos elämällä joku tarkoitus ja mieli on, eikö se ole juuri tosimmaksi itsekseen tuleminen, oman potentiaalinsa täydesti toteuttaminen, salatun suunnitelmansa todeksi eläminen?

Lieköhän läsnäolo koskaan ollut näin kuuma keskustelunaihe? Onko puhe siitä, mistä on puute?

Tekniikka muovaa minää ja hänen sijoittumistaan yhteisöönsä. Vuosikymmenet sitten virkamiehet puhuivat innoissaan ”etäläsnäolosta”. Nyt silloisesta oksymoronista on tullut keskeinen terveydenhoidon doktriini. Tuhannet vanhemmat ja lapset istuvat tänäkin iltana kotisohvalla, rinnan mutta loitolla, kukin ruutunsa kelmeässä valossa someläsnäolon puolinarkoosissa. Samalla tutkijat väittelevät siitä, onko digikohtaaminen yhtä inhimillistä kuin likikohtaaminen.

Jumala loi ajan, ja paholainen kiireen, sanotaan. Aika on läsnäolon ystävä, kiire sen vihollinen. Kiire ei toki aina ole ”pelkkä mielentila”, mutta turhan usein se otetaan kohtaamisen välttämisen välineeksi. On helpompi vihata ihmistä tai irtisanoa hänet, kun ei ole koskaan katsonut häntä silmiin. Oleminen ei ole laiskuutta, vaan kohtaamisen tila ja luovuuden lähde. Sitä me juuri näin joulupuuuhien keskellä tarvitsemme.

Ihmisen keho on niin ikään läsnäolon ystävä. Olemme olemassa vain tässä ruumiissamme niin kauan kuin olemme olemassa. Se kertoo, onko tämä läheisyys liian tunkeileva, vai olenko kipeä kosketuksen puutteesta. Se hiljentyy tahdon voimalla mietiskelyyn, jossa oma tahto katoaa ja jättää ihmisen hänen minäänsä suurempaan läsnäoloon. Se ei kaipaa kyborgista elämän suorittamista; sille riittää molemminpuolinen lempeys.

Läsnäolo on suuri ja juhlallinen asia, ja samalla niin riemastuttavan pieni ja arkinen. Se toteutuu loppuvuoden työkiireissä ja perheen pakettitouhuissakin kuin itsestään, kun sille antaa mahdollisuuden. Riittää aluksi, että vain tervehdimme toisiamme. Sillä tunnustamme:

Olet olemassa.

Kauneinta läsnäoloa näin joulun aikaan on kuitenkin kynttilän sytyttäminen. Vaikka liekki olisi miten pieni, se ajaa pois miten suuren pimeän tahansa. Se on elämän, lämmön ja rakkauden vertauskuva. Se on pyhä.

Kirjoittaja

Lataa kuukauden teemakuva omalle koneellesi

Klikkaa hiiren oikeanpuoleista painiketta kuvan päällä ja valitse valikosta Tallenna nimellä tai Tallenna kuva nimellä.

Piditkö tästä artikkelista? Kerro siitä muillekin:

Share on facebook
Facebook
Share on google
Google+
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn

Saatat pitää myös näistä:

Rakkauden lumous

Rakkauden lumous, välittämisen taika

Kaikki, mistä ihminen kiinnostuu, innostuu ja pitää, voi sytyttää rakkauden. Näin rakkaus saa erilaisia muotoja: romanttisen rakkauden lisäksi on lähimmäisenrakkautta, ystävyyttä, äidin- ja vanhempainrakkautta, isänmaanrakkautta, …

Hallituksen joulutervehdys 2019

Yksi suomen kielen kauneimmista sanoista on kiitos. Ja se kiitos kuuluu teille, hyvät Suomen positiivisen psykologian yhdistyksen jäsenet.

Vieritä ylös