Olimme työstäneet koko edellisen päivän yrityksemme identiteettiä, eli sitä, miten me sekä ulkopuoliset näkivät yrityksemme. Apuna käytimme brändikukkaa, jonka viimeisenä vaan ei tosiaankaan vähäisempänä aiheena oli arvot. Emme löytäneet yhteistä näkemystä, joten päätimme lähteä koteihimme ja nukkua niin sanotusti yön yli. Aamulla saavuttuamme näin lattialla pinkkejä post it -lappuja, tai oli niitä muuallakin. Nostaessani yhden sen alta paljastui toinen, jossa luki ”tervetuloa, ihanaa päivää”, tai jotakin vastaavaa. Laput olivat tehneet tehtävänsä: Tunsin itseni tervetulleeksi ja motivoituneeksi kohtaamaan uuden arvomme, josta olisi kiittäminen sen herra-tiimin, joka odotti innostuneena neuvotteluhuoneessamme.
”Siinä se on”, rivissä seisovat suunnittelijat sanoivat, ja osoittivat katon rajassa olevaa symbolia. Se oli mielestäni pinkki, en ole ihan varma, mutta varmaa on se, että se oli sydämen mallinen ja sen sisällä luki ”rakkaus”. Olin sanaton – ja kauhuissani. Enhän mitenkään voisi hyväksyä moista, mikäli halusin osoittaa olevani vakavasti otettava suunnittelutoimiston toimitusjohtaja. Olin varma, että minulle naurettaisiin enkä uskonut herättäväni tarvittua uskottavuutta. Tämän kuultuaan yksi suunnittelijoistamme astui ulos rivistä ja ilmoitti, ettei tekisi minulle enää töitä, mikäli en uskoisi rakkauteen. Silloinhan en rakastaisi itseäni enkä heitä enkä näin ollen tätä työtäkään, jota he tekivät. Hänestä mikään muu arvo kuin rakkaus ei voinut tulla valituksi. Säikähdin menettäväni tämän loistavan tiimimme ja päätin suostua – pitkin hampain, sillä olin vakuuttunut, etten saisi myytyä yhtään mitään paljastettuani mahdolliselle asiakkaalle uuden arvomme. Odotin pääseväni näyttämään olevani oikeassa, ja ”hömppä-arvon” olevan tällä kertaa väärässä.
Päätin siis kutsua yritykseemme vierailulle silloisen Suomen Kaupanliiton juuri valitun puheenjohtajan Kari Neilimon, joka toimi S-ryhmän toimitusjohtajana. Kerroin sähköpostissani yrityksemme tärkeimmän arvon olevan rakkaus. Olin vakuuttunut siitä, ettei niin kiireinen herra ehtisi ikinä pikku toimistoomme saatikka sitten edes välittäisi koko arvotarinastani. Toisin kävi: Johtaja Neilimo vastasi itseasiassa aika pian, kertoi kiinnostuneensa juurikin arvostamme, jota tärkeämpää ei hänestä ollut olemassakaan. Olin lyöty, ällikällä. Olin selkeästi hävinnyt todistelutaisteluni 6-0. Menin printatun sähköpostin kanssa takaisin neuvotteluhuoneeseen ja myönsin tappioni. Kerroin Neilimon kiinnostuneen meistä juurikin rakkaus-arvomme takia. Nuo ”viisaat miehet” olivat riemuissaan, ja syystäkin. He olivat voittaneet. Onnekseni.
Olen kiitellyt heitä kaikkia lukuisia kertoja elämäni varrella siitä, miten he muuttivat elämääni – paremmaksi. Ei vain siksi, että saimme S-ryhmästä asiakkaan, mikä sikäli on pienelle toimistolle merkittävää, vaan siksi, ettei tuota arvoa arvokkaampaa todellakaan voi olla. Aloin menestyä eli voimaan henkisesti aiempaa paremmin. Liiketoimintammekin kasvoi. Ja lopulta uskalsin rakastua nykyiseen aviomieheenikin. Minkä lahjan olin saanutkaan alaisiltani, lahjan, jonka ympäröimänä olin alati ollut, mutta jota en vain ollut ollut valmis vastaanottamaan.
Elämääni onkin sen jälkeen ohjannut tämä yksi ja ainoa arvo. Ja jos koskaan kykenen kenellekään mitään neuvoa antamaan, se on tässä:
Kannattaa kuunnella itseään viisaampia, ja uskoa rakkauteen. Se voittaa aina.
Rakkaudellista joulun aikaa ihan kaikille.
Pauliina
