Ilo ja suru, toistensa ystävät

Viimeinen vuosi on ollut henkilökohtaisessa elämässäni lamaannuttava, ahdistava ja surullinen, ja siitä huolimatta tai ehkä sen vuoksi mukaan on mahtunut myös arvokkaita ilon hetkiä.

Kun aikaisemmassa elämässäni iloon on usein liittynyt suuret yleisöt, ammatilliset onnistumiset ja saavutukset sekä huomionosoitukset arjen ”pienempien” ilojen rinnalla, niin kuluneena vuonna suurimmat ilon tunteet ovat löytyneet juuri noista arjen tavallisista asioista: kokonaan nukutuista öistä, vanhojen valokuvien järjestelystä, lähi-ihmisistä, hyvästä ruuasta, tanssitunneista, Pellingin saaristoluonnon kevätheräämisestä ja tunteikkaista keskusteluhetkistä veljeni sairasvuoteen vieressä.

Olen hyvin konkreettisesti saanut huomata ja ymmärtää, että iloa on taatusti ”ilmassa”, mutta se pitää itse nähdä ja kokea.

Iso oppi minulle on ollut ymmärtää, ettei ilon vastakohta olekaan suru vaan välinpitämättömyys. Surun keskelle mahtuu paljonkin iloa – musertavat murheet saattavatkin paljastaa piileviä iloja kuin metsässä lymyäviä kantarelleja. Mutta jos välinpitämättömyys valtaa mielen ja elämän, on varmaa, että ilot luikkivat syväpiiloihin.

Vuosi sitten marraskuussa veljelläni todettiin pitkälle edennyt syöpä ja hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei sitä voida parantaa, ja Janekin aika tässä maailmassa on päättymässä. Tällaista uutista ei ensin suostu uskomaan, mutta vähitellen ymmärsin, että hyvästien aika on pelottavan lähellä. Onneksi en ole perheemme ainoa myönteisen ajattelun kannattaja, vaan broidini osoittautui siinä vieläkin taitavammaksi. Hänen johdollaan kuuden kuukauden jäähyväisiin mahtui paljon iloa, naurua ja ihmettelyä surun ja itkun väliköihin ja vielä viimeiseen elossaolotuntiinkin hän onnistui ujuttamaan iloa ja tsemppiä meille tänne jääville.

Meistä monelle tekisi hyvää miettiä, mitä kaikkea ilo voikaan olla?
Joskus se on suurta riemua ja ilotulitusta, mutta paljon useammin sen voi löytää arjen ähertämisestä ja jopa stressin keskeltä. Kun päässä jonain päivänä surisee eikä ajatukset pysy kasassa, voi iloita siitä, että huomaa surinan ja hajamielisyyden – jotain on siis tehtävissä.

Yhden tärkeän ilon olomuodon nostan pisteeksi iin päälle:

Olen kuluneella viikolla saanut teatteriohjaajana kokea ensi-iltaan tulevan esityksen kenraaliharjoituksen ja ensi kevääksi valmistuvan musikaalin ensimmäisen läpimenon…se ilo (ja ylpeys), mitä saan työssäni kokea, kun taiteilijat rohkeasti ja anteeksipyytelemättä heittäytyvät teoksen syövereihin yhdessä ja rakkaudella, on ilon jaloin olomuoto:

Eläköön Myötäilo ja sen kaveri Myötäylpeys!

Kirjoittaja

Lataa kuukauden teemakuva omalle koneellesi

Klikkaa hiiren oikeanpuoleista painiketta kuvan päällä ja valitse valikosta Tallenna nimellä tai Tallenna kuva nimellä.

Piditkö tästä artikkelista? Kerro siitä muillekin:

Share on facebook
Facebook
Share on google
Google+
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn

Saatat pitää myös näistä:

Antaisinko anteeksi – ja unohtaisin sen mutta-sanan?

Joku oli lukenut kirjani ja kysyi, ”Miten pystyit antamaan anteeksi”?  En ole aina pystynytkään, enkä varsinkaan osannut. Olen opetellut koko ikäni antamaan anteeksi – ja vielä ilman mutta-sanaa.

Näe ja tule nähdyksi

Kaksituhattaluvun alussa minut valittiin johtamaan koulua kuntaan, jonka logossa on majakka. Ja juuri majakoita maailma tarvitsee, jotta valtavat alukset

Vieritä ylös