Joku oli lukenut kirjani ja kysyi, ”Miten pystyit antamaan anteeksi?” En ole aina pystynytkään, enkä varsinkaan osannut. Olen opetellut koko ikäni antamaan anteeksi – ja vielä ilman mutta-sanaa. Helppoa se ei ole ollut. Olen kyllä oppinut sanomaan anteeksi, kun olen tönäissyt jotakuta huomaamattani, ymmärtänyt loukanneeni teoillani tai sanomisillani, tehneeni väärin jotakuta kohtaan, suutuspäissäni huutanut tai ärähtänyt tarpeettomasti – ja mitä vielä muuta. Mutta se anteeksiantaminen, jossa vilpittömästi olen päättänyt päästää irti vihasta, jostakin sellaisesta, jonka huomaankin jo muuttuneen osaksi minua, ja josta luopuminen loukkaisi omaa itsetuntoani ja ylpeyttäni – se on ollut vaikeata, jopa lähestulkoon mahdotonta. Kerron tästä anteeksianto-prosessista kirjassani Äiti meidän, mutta lyhyesti sanottuna tie on ollut pitkä ja kompurainen. Opin lapsena toki pyytämään anteeksi, mutta saatoin jatkaa sitä ”mutta” -sanalla – mielessäni tai ääneen. Ja samalla vesitin koko anteeksipyynnön.
Onneksi eräs lääkäri sitten kerran pakotti minut työstämään minulle tapahtunutta vääryyttä ammattilaisten avustamana. Tein paljon erilaisia harjoituksia alkaakseni nähdä, miksi joku toimii siten, kuin toimii, ja miten minä voisin puolestani käyttäytyä siten, etten katkeroituisi. Aloin tehdä töitä sen eteen, etten jättäisi asiaa sisälleni osaksi minua sillä verukkeella, että se on ”oikeuteni”, tai ”ettei minun tarvitse sietää sellaista tai siten käyttäytyviä tai sanovia ihmisiä”. Toisin sanoen aloin ottaa vastuuta teoistani ja itsestäni, tunnistamaan vihan tunteitani. Sillä anteeksi antaminen on vastuun ottamista itsestään, vihasta luopumista, armollisuutta itseä kohtaan, hyvän haluamista.
Olemme kaikki kokeneet loukatuksi tulemista, olleet lohduttamassa ystävää, joka on tullut petetyksi, kuulleet perintöriidoista, sisarusten välirikoista, perheväkivallan uhrien kärsimyksistä, lasten kokemista pahoinpitelyistä jne. Silti uskallan väittää, että ainoa mahdollisuus saavuttaa tasapaino elämäänsä, on kyetä antamaan anteeksi – itselleen ja toisille, ja vieläpä ilman mutta-sanaa. Se ei tarkoita sitä, että hyväksyisi toisen tekemän väärän teon, ei todellakaan. Se tarkoittaa sitä, että siitäkin huolimatta, että jonkun teko on ollut syvästi loukkaavaa ja jättänyt jo pysyvän jäljenkin, että nyt se on ohi: Annan anteeksi niin itselleni kuin muillekin, otan tästä tilanteesta vastuun, jätän asian tai tämän henkilön taakseni. Kaikkien kanssa ei voi olla tekemisissä, mutta välien ”poikki laittaminen” kannattaa vasta sen jälkeen, kun on ymmärtänyt oman ja toisen osapuolen vastuun. Tällöin vetäytyminen ei tapahdu uhmassa, vaan tietoisesti eikä luopuminen tästä ihmisestä vie energiaa koko loppuelämää.
Puhun omasta anteeksiantoprosessistani luennoillani paljon, sillä mikäli olisin pitänyt kiinni tunteestani olla antamatta anteeksi, olisi se vienyt minulta voimia käyttää siitä vapautuva energia johonkin paljon luovempaan, hauskempaan, tuottavampaan (kuten kirjoittamiseen) ja itseäni rakentavampaan asiaan. Olisin lopulta katkeroitunut, silmäni olisivat sulkeutuneet kaikelta kauniilta, olisin lopulta nähnyt vain puutteita ja todistellut itselleni, ”ettei minun tarvitse olla heidän kanssaan missään tekemisissä, koska HE…”. Uskon, että meillä kaikilla on kokemusta tällaisesta.
Minäkin olen oppinut hiljalleen jättämään sen ”mutta”-sanan pois. Kauan siinä on mennytkin, vaan mahdollista se on.
